381. Walter Benjamin näki suoraan nykyisyyteen todetessaan, että alistettujen traditio osoittaa meille, että poikkeustila, jota elämme, on sääntö. Yliopisto yhteiskunnan kuvana on jatkuvassa poikkeustilassa, ja ei liene tavatonta sanoa, että sitä se on ollut koko 2000-luvun alun. Kysymys ei ole edes alituisesta muutoksesta, vaan silkasta kiihtyvyyden palvonnasta. Yliopisto (sivistyksen abstraktiona, olemisen eleenä, maantieteellisenä ja yhtä kaikki hengittävänä yhteisönä) on hallinnollisen futurismin vallassa. Leijuuko täällä panssaridieselin katku?
Poikkeustilasta on tullut hallinnan paradigma. Jos yliopisto haluaa pitää kiinni yhdestäkään mahdollisuudesta olla totta, sen on päästävä poikkeustilasta kriittiseen tilaan, jossa se lopulta yhteisönä altistaisi itsensä omalle rationaalisuudelleen ja irrationaalisuudelleen sekä alkaisi etsiä näille vaihtoehtoja. Mikä tahansa yliopistossa kehitelty kriittinen teoria, mikä hyvänsä väläys radikaalin valistunutta ajattelua riittäisi muuttaisi nykyisen akateemisen vallan järjestyksen, jos se vain otettaisiin käyttöön, jos sen nimissä toimittaisiin.
Yliopistolaisten alistettu asema juontaa vallan väitteestä, että yliopiston rakenteellinen poikkeustila ja yliopistolaisten sisäinen poikkeustila on yksi ja sama asia. Paremminkin on niin, että sisäinen poikkeustila on terve reaktio ulkoiseen. Se on muutoksen momentti. Yliopisto ei voi toteuttaa niin kutsuttua kolmatta tehtäväänsä tyytymällä heijastamaan yhteiskuntaa. Sen on tultava yhteiskunnan kuvasta tämän kuvan repijäksi, ja asetettava tyhjät kehykset taivasta vasten.
Emme väitä tietävämme, mitä on oikea (akateeminen) oleminen, sillä olemme tulemisen puolella ja tulevia. Jokainen sekunti, Benjaminia mukaillen, on pieni portti sille messiaaniselle hetkelle, joka täytyy uskoa kumoukselliseksi. Tämä ei ole fiktiota.
